Harjoittelumme alkoi observoinnilla, jota kesti kuitenkin useamman viikon ajan. Päivämme alkoi centerillä klo 8:00 aamulla ja päättyi normaalisti kolmelta iltapäivällä. Pitkiä päivistä teki se, että asunnoltamme Davaon keskustasta kesti aina noin tunnin verran matkata jepeneyllä ja tricycklellä työpaikalle. Jo muutaman päivän tarkkailun jälkeen olimme kumpikin sitä mieltä, että koulun opetustavat ja käytännöt poikkesivat aikalailla suomen tavoista. Opetusmetodit olivat todella behavioristisia ja kaikki tapahtui jyrkän opettajajohtoisesti. Päivät kuluivat aina saman kaavan mukaan ja tehtävät junnasivat paikallaan. Samaa ruumiinosaa saatettiin jankuttaa viikosta toiseen. Katselimme ensimmäisen viikon opettajien touhuja silmät pyöreinä ja yritimme kiltisti olla mukana tapahtumissa.
Aamut alkoivat aina Filippiinien lippulaululla, rukouksella ja kansalais valan vannomisella, jonka jälkeen nuorempien kanssa istuttiin television ääreen laulamaan lastenlauluja dvd:ltä. Musiikki oli aina aivan liian kovalla: osa lapsista yritti toistuvasti peittää korvansa, mutta opettajat eivät reagoineet siihen muuten kuin kiskomalla kädet pois korvilta. Karaokemuotoisen laulutuokion merkitys jäi meille hieman epäselväksi ja opettajien turhat yritykset saada lapset tanssimaan laulujen mukana teki tilanteesta varsin hölmön. Opettajat ja paikalliset harjoittelijat liikuttelivat oppilaiden käsiä ja jalkoja heidän puolestaan ilman, että oppilailla itsellään oli mitään hajua mitä he tekivät ja miksi he niin tekivät.
Seuraavaksi harjoitettiin fyysistä aktiviteettia matkimalla eläinten liikkeitä. Aktiivinen harjoite oli hyvä idea, mutta toteutus ei ollut kovin vakuuttava. Joka aamu käytiin läpi samat neljä liikettä, joihin ei ihan hirveästi tarvinnut fyysistä yritystä. Melkein kaikkien lasten kohdalla nämäkin suoritettiin opettajien liikutellessa heidän käsiään ja jalkojaan.
Seuraavaksi oli vuorossa itse koulutehtävät, joita tehtiin noin tunnin verran. Sen jälkeen syötiin välipalaa, tiskattiin itse astiat opettajan avustuksella ja vaihdettiin vaatteet. Nuorempien oppilaiden päivä kesti 1,5 tuntia. Yksi opettaja harjoittelijoineen oli aina yhden oppilaan kanssa. Oppilaat eivät viettäneet aikaa muiden oppilaiden kanssa, joka oli meidän mielestä suuri puute. Sosiaalisten taitojen harjoittelu jäi tällöin todella vähäiseksi ja teennäiseksi opettajajohtoisuutensa vuoksi. Lapsilla ei myöskään ollut yleensä lainkaan vapaata aikaa tai leikkiaikaa, vaikka leikkihuone centeriltä löytyikin. Kahdeksan viikon aikana näimme yhden ainoan kerran, kun lapset saivat leikkiä leikkihuoneessa n. 20 min ajan.
Perjantait olivat aina hauskoja päiviä, sillä silloin tehtiin aina jotain erityistä. Vierailimme mm. toisessa koulussa ja kävimme parturissa oppilaiden kanssa. Kaikesta huolimatta opettajat välittivät oppilaista paljon ja halusivat heille parasta. Heidän tietotaitonsa ja koulutuksensa vain olivat aika paljon kehityksestä jäljessä.
Meistä tuntui toistuvasti, ettei meistä oikein ollut mitään hyötyä opetustilanteissa ja koimme olomme muutenkin epämukavaksi koulussa käytettyjen opetusmetodien vuoksi. Halusimme kuitenkin tehdä harjoittelumme aikana jotain järkevää ja kehittävää. Ajattelimme, että koulun henkilökunta hyötyisi mistä tahansa ajantasaisesta lisätiedosta. Täten päädyimme ehdottamaan, että voisimme koota pienen esityksen esimerkiksi tämänhetkisistä opetussuuntauksista Suomessa ja kansainvälisesti.
Siitä se ajatus sitten lähti. Ei kyllä meidän aloitteesta, mutta lähtipä kuitenkin. Päädyimme lopulta luennoimaan autismista noin 130-140 hengelle. Niin ja tietysti englannin kielellä. Kuuntelijat olivat lähinnä alaan liittyviä opiskelijoita, opettajia tai vanhempia. Tapahtumasta muodostui seminaari, joka toimi samalla varainkeruutilaisuutena koululle. Koulun henkilökunta oli tietenkin hyvin tyytyväinen, kun paikalle tuli paljon ihmsiä, mutta meitä lähinnä hirvitti. Alkuperäinen ajatus oli kuitenkin kehittää koulun toimintaa, tarjota koulutusta ja tietolähteitä meille tutuksi tulleille työntekijöille.
Seminaarin parissa työskennellen ja sitä suunnitellen vietimmekin siis suuren osan ajastamme harjoittelusta. Kaikkea hankaloitti tietysti, ettei meillä ollut kunnollista tietokonetta mukana, ei minkäänlaisia materiaaleja tai käytännössä mitään. Onneksi saimme hieman apua sähköpostitse Essin proffalta ja Suomen Autismi ja aspergerliitosta. Apu oli meille kullan arvoista!
Kuvia koululta
Opetustila
Friday funday! Auton perälavalla matkalla tutustumaan toiseen kouluun.
Seminaari
