Lähdimme matkaan sunnuntaina neljältä aamuyöllä, jolloin kyytimme tuli hakemaan meitä asunnoltamme. Matka vaelluksen lähtöpaikalle kesti komisen tuntia autolla. Lähtöpaikka oli jo hieman korkeammalla sijaitsevassa kylässä ja sinne vievä tie oli lopussa jo melko pientä ja möykkyistä. Kiipeämiseen varasimme kaikkiaan kolme päivää ja kaksi yötä. Meitä lähti matkaan yhteensä kuusi harjoittelijaa ja kolme opasta.
Lähtöviivalla
Ensimmäinen osa vaelluksesta oli pelto- ja viljelymaisemaa. Heti aloitus oli melko rankka, sillä vauhti oli aikamoinen ja aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta. Tuskan hiki hieman helpotti hieman, kun ryhmämme saavutti kapuamisen toisen vaiheen eli sademetsän. Sademetsässä seurasimme polkua mutkitellen puiden, kaatuneiden puunrunkojen, purojen, vesiputousten ja monenlaisen kasvillisuuden seassa. Sademetsä tarjosi onneksi enemmän varjoa ja kosteutta, jolloin ilma oli hieman edes viileämpi kuin peltojen poikki käveltäessä.
Ensimmäisen yön leiripaikkamme olikin keskellä sademetsää. Basecamp Godi Godi oli oikeastaan aukio keskellä metsää, jonne levitimme teltat. Vessana toimi luonnollisesti viidakko ja vesi haettiin vuoripurosta. Olimme varautuneet kylmiin öihin, mutta silti hytisimme viluissamme koko illan ja yön. Tilannetta pahensi varmastikin se, että päivän aikana olimme kastuneet hiestä läpikotaisin, eikä pesulle varsinaisesti päässyt. Vaatteiden vaihto ja ihon pyyhkiminen kotisuomesta tuoduilla kosteuspyyhkeillä auttoi jonkin verran, mutta kyllä meillä silti oli melko kylmä. Lämpöä pidimme yllä istumalla yhdessä vieretysten retkikeittimen ympärillä tarinoita kertoillen ja filippiiniläiseen tapaan brandya hörppien.
Ensimmäinen ilta osoitti myös melko selvästi, ketkä olivat oikeasti varautuneet olemaan vuorella kolme päivää ja ketkä eivät olleet ottaneet hommaa ihan niin tosissaan. Me olimme ostaneet eväiksi mm. nuudeleita, valmispuuroa, pähkinöitä, patukoita, mehujauhetta, pussilihaa, keittojauhetta, teetä, kahvia, kaakaota, avokadoa ja muutaman banaanin. Toisin sanoen siis kaikkea helposti lämmitettävää ja valmistettavaa, millä kuitenkin elää kolme päivää. Pari kaveria oli panostanut reissuun niinkin paljon, että olivat ottaneet evääksi banaania ja ananasta. Taisivat itsekin aika nopeasti huomata, ettei ihan nuo eväät riittäneet. Meitä hieman hävetti ja jopa ärsytti, kun kyseiset sankarit sitten joutuivat kerjäämään oppailta ja meiltä muilta syötävää ja juotavaa, koska esimerkiksi mitään lämmintä suuhunlaitettavaahan heillä ei ollut mukana kupillistakaan.
Jännitystä leirielämäämme toi myös apinat, joita leirin ympärillä liikkui ainakin muutama. Apinat olivat yllättävän isoja, ainakin 50 cm korkeita/pitkiä ja saimme katsoa tarkasti ruokiemme perään, etteivät ne ryökäleet vohkineet eväitämme. Toisen jännittävän hetken koimme asetuttuamme juuri nukkumaan telttaamme, kun maa alkoi yhtäkkiä hytistä allamme. Ensimmäinen selkeästi kokemamme maanjäristys aiheutti hieman hermostunutta naurua ja ihmetystä teltassamme, mutta onneksi Mt. Apo on nukkunut jo hyvin pitkään.
Viluisen yön jälkeen nukuimme hieman pommiin, sillä nukkuminen mahdollistui oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun meidän oli varmaan alunperin ollut tarkoitus herätä, eli auringon noustessa ja nostaessa lämpötilaa hieman siedettävämmäksi. Oppaamme antoivat meidän kuitenkin nukkua hieman pidempään, sillä edellisen päivän vauhdista oppineina he olivat todenneet ryhmämme olleen ilmeisesti hyvinkin nopea.
Lopulta herättyämme joskus ehkä seitsemän aikaan söimme aamupalan ja pakkasimme leirimme jälleen kannettavaan muotoon. Matka jatkui sademetsäsässä vielä varmaan muutaman tunnin ja välillä saimme kavuta ylöspäin ihan nelinkontin, kun reitti muuttui paikoittain hyvinkin jyrkäksi.
Sademetsän reunan tavoitettuamme maasto muuttui jälleen tyystin erilaiseksi. Seuraava vaihe oli suuria kivilohkareita, joita pitkin kapusimme yhä ylemmäs. Kivisen alueen yläpäässä pysähdyimme syömään lounasta ja pidimme hieman pidemmän tauon.
Vuoren aktiivisuudesta kertoo vuoren uumenista läpi tunkeva rikkikaasu, jonka haju jäljittelee mätää kananmunaa.
Oppaamme lepotauolla: vasemmalta Dante, Edmond ja Long Long.
Tauon jälkeen alkoi oikeastaan kiipeämiseksi muuttuneen vaelluksen viimeinen vaihe. Huipulle päästäkseen oli kiivettävä viimeinen erittäin jyrkkä, hiekasta ja kivistä ja pienistä puskista koostuva rinne. Jyrkänteen yläpäässä oli myös kraateri, jonka kautta tulivuori aikoinaan purkautui satoja vuosia sitten.
Kraaterin luota kapusimme vielä vähän ylemmäs ja lopulta tavoitimme toisen Mt. Apon kahdesta huipusta, ns. Double Peakin. Fiilis ja näkymät olivat melko huikeita.
Huipulta laskeuduimme huipulta toisen yön leiriimme ja pystytimme teltat. Aurinko helli meitä paistamalla pilvien keskeltä ja saimmekin kuluttaa useamman tunnin paistatellen auringossa. Illan tullen tuli jälleen hyvin viileää, mutta leirissä oli onneksi melko hilpeä tunnelma.
Vettä hakemassa
Valkosipuliperunoita!
Matkamme viimeisenä aamuna heräsimme jo neljän jälkeen, sillä halusimme kavuta katsomaan auringonnousua vuoren varsinaiselle huipulle (Mother Peak). Matka ei ollut kovin pitkä, mutta jalat olivat kahden päivän kiipeämisestä jo melko väsyneet ja kenties ilma jo vähän ohuempaa, minkä ansiosta jokainen ylöspäin kavuttu askel kyllä tuntui kehossa.
Huipulla olo oli kuitenkin ihan mieletön. Aurinko nousi toiselta puolelta, kun kuu paistoi vielä toisella puolella. Meidän onneksemme sää todella suosi meitä ja maisemat eivät todennäköisesti olisi voineet olla paljon kauniimpia. Huipulla katselimme ihaillen auringonnousua, minkä jälkeen palasimme leiriin.
Leirissä pakkasimme kaiken taas reppuihimme ja aloitimme matkan samaa reittiä alaspäin. Viimeistään alaskapuamisen alettua oli helppo huomata, kuka oli väsyksissä ja kuka vielä ihan hyvissä voimissa, sillä kirosanojen määrä paljasti tämän hyvin nopeasti.
Matka alaspäin oli myös rankkaa, koska jalat olivat jo väsyneet ja jokaiseen askeleeseen täytyi keskittyä ettei vähintäänkin nilkat pyörähdä ympäri. Laskeutuminen oli kuitenkin yllättävän nopeaa. Ajantaju katosi muutenkin vuorella vaeltamassa ihan täysin.
Matkalla alas oppaamme kertoivat, että sade oli tulossa, minkä vuoksi pidimme melkoista vauhtia yllä. Varsinaista ruokataukoa emme esimerkiksi pitäneet koko laskeutumisen aikana ollenkaan, vaan koko matka mentiin pienillä välipala- ja vesipysähdyksillä. Lopulta alhaalle päästyämme saimmekin kuulla, ettei oppaalla ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä nopeaa turistiryhmää. Myös paluukyytiämme saimme odotella varmaankin joku 2,5 h, koska kuskimme ei ollut osannut kuvitellakaan meidän laskeutuvan vuorelta alas niin nopeasti.
Alhaalla olimme onnellisia päästessämme kuivina takaisin, sillä sade alkoi meidän odotellessa kyytiämme. Sade oli todella rankka ja pystyimme vaan mielessämme kuvitella, miten liukasta laskeutuminen puunjuurien, kivien ja mudan täyttämässä sademetsässä olisi ollut sateen aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti